Ruostumattomien terästen laadut - osa 3/6 -- Ferriittiset ruostumattomat teräkset --

Ferriittiset ruostumattomat teräkset ovat mikrorakenteeltaan nimensä mukaisesti ferriittiä. Niiden tärkein seosaine on kromi, ja lisäksi niihin seostetaan joskus myös molybdeenia. Ferriittisistä laaduista puuttuu siis kallis ja hintaepävakaa nikkeli, mutta silti ferriittisten laatujen käyttö ei ole yleistynyt niin paljon kuin olisi voinut mainospuheista muutama vuosi sitten olettaa. Esimerkiksi Outokumpu ruostumattoman teräksen valmistajana on pyrkinyt lisäämään ferriittisten laatujen käyttöä jo jonkin aikaa. Lieneeköhän motivaatiotekijänä esimerkiksi se, että Outokummulla on oma ferrokromitehdas...

Uusin markkinoille äskettäin ilmestynyt superferriittinen laatu on  EN 1.4622, jolle luvataan yhtä hyvää korroosionkestoa kuin perinteiselle laadulle EN 1.4301 ja joka on tarkoitettu juuri tämän laadun korvaajaksi moneen sovellukseen. Myös jo jonkin aikaa markkinoilla olleen laadun, EN 1.4521, on useissa kokeissa todettu yltävän jopa haponkestävän laadun EN 1.4404 tasolle. Kuitenkin hieman harmillisesti, varsinkaan Suomessa, ei uskalleta käyttää muita kuin perinteisiä austeniittisia laatuja, vaikka ferriittiset vaihtoehdot sopisivat todella moneen sovellukseen niiden korvaajaksi; näin saataisiin hyvin usein myös kustannussäästöjä. Ja koska kukaan ei niitä uskalla ottaa käyttöön, ei niiden saatavuuskaan ole kovin hyvä - vai onkohan asia toisin päin? Kansainvälisesti ferriittisiä ruostumattomia teräksiä käytettiin vuonna 2012 hieman alle 25 % kaikesta ruostumattomasta teräksestä, mikä on jo suhteellisen suuri määrä. Ferriittisten laatujen käyttö maailmanlaajuisesti on tasaisessa kasvussa.

Ruostumaton teräs saadaan siis pysymään ferriittisenä, kun siihen ei seosteta, tai seostaan hyvin vähän, kromin lisäksi nikkeliä. Kromia näissä laaduissa on vähintään 11-12 %, suurimmillaan noin 30 %. Kromihan oli korroosionkeston kannalta tärkein seosaine, joten useat laadut yltävät moneen sovellukseen riittävälle korroosionkeston tasolle. Kuvassa 1 on esitetty oranssilla pohjalla, miten ferriittiset laadut sijoittuvat kromi- ja nikkelipitoisuuden kuvioon.

Kuva 1. Ferriittisten laatujen esiintymisalue nikkelin ja kromin funktiona.

                   (Muokattu: Outokumpu Stainless Oy, 2001).

Yleinen käsitys ferriittisistä laaduista on, että ne ovat vaikeasti hitsattavia ja niiden hitsauksessa esiintyy runsaasti ongelmia. Eri terästuottajien kehitystyön tuloksena on kuitenkin syntynyt esimerkiksi titaanistabiloituja laatuja, joita voidaan nykyään suhteellisen luotettavasti hitsata. Ferriittisiä ruostumattomia teräksiä pidetään usein myös korroosionkestävyydeltään heikkoina, mutta kuten aiemmin mainitsin, tälläkin osa-alueella on saatu kehitystä aikaan.

Ferriittisten laatujen fysikaaliset ja mekaaniset ominaisuudet ovat lähempänä hiiliteräksiä kuin austeniittisia ruostumattomia teräksiä. Tällä saavutetaan tiettyjä hyötyjä muun muassa muovattavuudessa; esimerkiksi usean ferriittisen laadun syväveto-ominaisuudet ovat paremmat kuin austeniittisilla laaduilla sekä lastuttavuus on usein verrattavissa normaaleihin rakenneteräksiin.

Ferriittisiä laatuja käytetään esimerkiksi joissakin siltarakenteissa, tavaravaunujen runkorakenteissa ja esimerkiksi julkisten tilojen verhoiluissa. Ajoneuvojen pakoputket ovat myös yleinen käyttökohde. Käytetyin laatu lienee kromilevyksikin kutsuttu EN 1.4016. Kuvasta 2 nähdään, miten yleisimpien ferriittisten laatujen seostus on kehittynyt. Pääsuuntana vaikuttaa nykyään olevan hiilen ja typen minimoiminen sekä stabilointiaineiden (typpi/niobi) lisäys, jotta saavutetaan halutut ominaisuudet - lujuus, sitkeys ja esimerkiksi hyvä hitsattavuus.

Kuva 2. Ferriittisten laatujen kehittelypuu.

(Muokattu: The Euro Inox Handbook of Stainless Steel)

Ferriittiset ruostumattomat teräkset jaetaan usein kahteen, joskus kolmeen luokkaan niiden ominaisuuksien mukaan. Laajempi luokittelu perustuu korroosionkeston kannalta tärkeän seosaineen, molybdeenin, lisäämiseen; tavallisissa ferriittisissä laaduissa sitä ei ole ja niin sanotuissa superferriittisissä laaduissa sitä on. Superferriittiset laadut yltävät joskus korroosionkestoltaan laadun 1.4404 tasolle tai jopa sen yli. Toinen jaottelutapa liittyy lähinnä hitsattavuuteen, jolloin laadut jaetaan kolmeen ryhmään: stabiloimattomat laadut, stabiloidut laadut ja niukkahiiliset ferriittis-martensiittiset laadut.

Perinteiset ferriittiset laadut, joissa ei ole stabilointiaineita, ovat tiettyihin käyttötarkoituksiin varsin toimivia. Monet työmenetelmät voidaan toteuttaa erinomaisesti - taivutus, rullamuovaus, syväveto, muut muovausmenetelmät, lastuaminen, leikkaus ja niin edelleen onnistuvat, mutta hitsaus saattaa aiheuttaa hieman ongelmia suuren rakeenkasvualttiuden sekä herkistymisvaaran vuoksi. Hitsivyöhykkeelle voi joillakin seoksilla muodostua myös kovaa ja haurasta martensiittia. Täytyy kuitenkin muistaa, ettei hitsauskaan yleensä ongelmaksi muodostu, jos hitseiltä ei  vaadita suuria iskusitkeys- tai lujuusvaatimuksia. Kun näihin seoksiin lisätään stabilointiaineita, esimerkiksi titaania, niobia tai molempia, hitsauskin voidaan toteuttaa saavuttaen parempi lopputulos.

Superferriittiset ruostumattomat teräkset sisältävät usein hyvin vähän hiiltä ja typpeä sekä stabilointiaineita, mutta niissä on myös molybdeeniseostus. Nämä laadut ovat suhteellisen hyvin hitsattavia ja niiden muu työstö - taivutus, muovaus, lastuaminen - onnistuu hyvin tai jopa erinomaisesti. Tietyt laadut sopivat jopa merivesikäyttöön, esimerkiksi merivesilämmönvaihtimiin, vaikka olosuhteet ovatkin korroosion kannalta niissä todella rajut. Tällaisten laatujen saatavuus on vain todella huono, ainakin Suomessa.


Lähteet:
[1] Alenius, Marko. Ruostumattomien terästen hitsaus ja hitsausliitosten korroosio: Teknillinen korkeakoulu, 2007.
[2] Alfred, Otto and Pauly, Thomas. The stainless steel industry's response to new challenges: Grade selection against the background of the alloying element market. Belgia : Euro Inox, 2008.
[3] Cunat, Pierre-Jean. The Euro-Inox Handbook of Stainless Steel. Brysseli : Euro-Inox, 2002.
[4] Euro Inox. What is stainless steel. Euro Inox. (online) Heinäkuu 25, 2008. (viitattu: tammikuu 29, 2014.) http://www.euro-inox.org/pdf/map/What_is_Stainless_Steel_EN.pdf.
[5] ISSF. The Ferritic Solutions. s.l. : ISSF - International Stainless Steel Forum, 2007.

[6] Lukkari J., Kyröläinen A., Ruostumattomat teräkset ja niiden hitsaus. 2002, Helsinki: Metalliteollisuuden keskusliitto, MET
[7] Kaufman, JG and McGuire, Michael F. Stainless Steels for Design Engineers. s.l. : ASM International, 2008.
[8] Myer, Kutz. Handbook of Materials Selection. s.l. : John Wiley & Sons, 2002.
[9] Taulavuori, Tero. Ferriittisten ruostumattomien terästen merkitys lisääntyy. Forssa : Teknologiateollisuus ry, 2009.
[10] Toppila, Rauno. Ferriittiset ruostumattomat teräkset. Kemi : Kemi-Tornion ammattikorkeakoulu, 2010. 978-952-9785-96-4.

Ruostumattomien terästen laadut - osa 2/6 -- Austeniittiset ruostumattomat teräkset --

Austeniittiset ruostumattomat teräkset ovat ylivoimaisesti ruostumattomien terästen käytetyin luokka. Niiden käyttö kattaa noin 75 % markkinoilla liikkuvasta ruostumattomasta teräksestä. Austeniittisten laatujen osuudesta kromi-nikkeli-seokset kahmaisevat hieman yli 70 %. Yleisesti ottaen edellä mainittujen laatujen runsas käyttö johtunee monesta eri tekijästä:

• hitsaus on helpompaa kuin muiden laatujen
• muovattavuus on erinomainen
• sitkeys pysyy erittäin mataliin lämpötiloihin asti suurena
• saatavuus ja kattavuus erilaisissa tuotemuodoissa on erinomainen
• korroosionkesto hyvä tai erinomainen
• on totuttu käyttämään austeniittisia laatuja.

Perinteiset austeniittiset laadut sisältävät raudan ja kromin lisäksi nikkeliä. Kromi-nikkeli-seoksista käytetään usein nimitystä 300-sarja, joka tarkoittaa AISI-standardin määrittämää ryhmää, esim. AISI 304 ja AISI 316. Näiden rinnalle on kuitenkin osaltaan tulleet seokset, jotka sisältävät nikkelin sijasta/lisäksi mangaania. Mangaaniseosteiset laadut (ns. 200-sarja) kattavat nykyään jo noin 30 % austeniittisten laatujen käytöstä (vuonna 2002 käyttö oli noin 7%). Nikkelin määrää yritetään todella vähentää, jotta ruostumattoman teräksen hinta saataisiin mahdollisimman kilpailukykyiseksi. 200-sarjan laadut eivät kuitenkaan omaa ihan yhtä hyviä ominaisuuksia kuin perinteiset laadut.

Austeniittisissa laaduissa on 16 - 28 % kromia, joka suosii ferriittistä kiderakennetta. Kuitenkin yli 6 % nikkeliseostuksella teräs saadaan pysymään kokonaan austeniittisena riippumatta lämpötilasta. Näissä seoksissa onkin nikkeliä yleensä 7 - 32 %. Lisäksi niin sanotut haponkestävät laadut ovat seostettu molybdeenilla, jota on yleisesti käytetyissä laaduissa 2 -3 %, mutta erikoislaaduissa sitä on jopa 8 %. Kuvassa 1 nähdään, millä kromi-nikkeli-alueella teräs on austeniittinen (oranssi väri).

Kuva 1. Seosainepitoisuuksien vaikutus syntyvään mikrorakenteeseen. 

(Muokattu: Outokumpu Stainless Oy, 2001).

Alla on esitetty kuva austeniittisten laatujen kehittymisestä. Ensimmäinen ja samalla vieläkin käytetyin laatu, AISI 304, on kuvassa keskimmäisenä - siitä kaikkien laatujen kehitys on lähtenyt. Kuvaan on lisätty ainoastaan käytetyimmät laadut (kuva 2).

Kuva 2. Austeniittisten laatujen kehittelypuu.
(Muokattu: The Euro Inox Handbook of Stainless Steel)

Austeniittiset ruostumattomat teräkset ryhmitellään esimerkiksi standardissa SFS-EN 1011-3 kolmeen eri ryhmään lähinnä hitsattavuuden mukaan, muitakin jaotteluja tietenkin on. Mainitussa standardissa jaottelu on suurin piirtein seuraavanlainen:

• austeniittiset vakioteräkset, eli käytännössä AISI 304, AISI 316 ja näiden lähimuunnokset (vähähiiliset ja stabiloidut laadut)
• täysausteniittiset laadut, jotka ovat 100 % austeniittisuuden vuoksi herkkiä kuumahalkeilulle
• muut austeniittiset laadut, joihin lukeutuu esimerkiksi typpiseostetut, tulenkestävät ja hyvin koneistettavat laadut.

Vakioteräksissä ei ole mitään kovinkaan ihmeellistä; kromipitoisuus on 16 - 20 %, nikkeliä ne sisältävät 6 - 15 % sekä molybdeeniä 0 - 3 %. Vuonna 2002 Suomessa käytetystä ruostumattomasta teräksestä 95 % kuului vakioterästen ryhmään. Tämä suhde tuskin on vuosien saatossa paljoakaan muuttunut - ehkäpä muutaman prosentin tiputus on käynyt, kun ferriittisille ja lean duplex -laaduille löydetään koko ajan enemmän käyttökohteita ja niitä uskalletaan käyttää yhä enemmän.

Täysausteniittiset laadut ovat erittäin runsaasti seostettuja, kalliita ja usein kestävät korroosiota huomattavasti paremmin kuin peruslaadut. Kromipitoisuus voi nousta 28 %:iin, nikkelipitoisuus 32 %:iin ja molybdeeniä voi olla jopa 8 %. Eräs esimerkki näistä laaduista on EN 1.4539, joka sisältää nikkeliä 25 %, kromia 20 % ja molybdeeniä 5 % (puhutaan laadusta 904L). Tämän laadun hinta on vakioteräksiin verrattuna tällä hetkellä noin 15-kertainen, eikä tämä laatu ole edes vielä kallis!

Muita, melko vähän käytettyjä laatuja, ovat muun muassa vakioterästen typpilujitetut versiot, tulenkestävät austeniittiset teräkset (laadut numeroilla EN 1.48xx) sekä koneistettavuudeltaan parannetut laadut. Korkeatyppiset muunnokset kestävät paremmin korroosiota, koska typellä on erittäin suuri vaikutus ruostumattomien terästen korroosionkestoon. Typpi toimii myös seosten lujittajana. Tulenkestävissä teräksissä on usein suuri kromipitoisuus ja seosaineena myös piitä, jotta ne saadaan kestämään korkeissa lämpötiloissa tapahtuvaa hilseilyä vastaan. Koneistettavuutta parannetaan runsaahkolla rikkiseostuksella, mutta rikkiseostus heikentää näiden laatujen korroosionkestoa sekä hitsattavuutta huomattavasti.

Käyttökohteita voi austeniittisille laaduille luetella loputtomiin. Määrällisesti suurin käyttöalue löytynee prosessiteollisuudesta, jossa säiliöt, putket ja laitteet ovat hyvin usein perusausteniittisia laatuja. Myös paperi- ja selluteollisuudessa näitä laatuja käytetään erittäin monessa sovelluksessa. Arkipäiväisempiä esimerkkejä ovat esimerkiksi tiskipöydät, ruokailuvälineet, erilaiset kulhot ja koriste-esineet. Kalliita täysausteniittisia laatuja käytetään esimerkiksi ureasäiliöissä, elintarviketeollisuuden erilaisissa kohteissa, erittäin korrosoivien aineiden siirtolaitteistoissa sekä esimerkiksi kohteissa, joissa ei sallita magnettiisuutta (esim. erilaiset mittalaitteet ja miinanraivauskalustot).

Blogin tulevissa kirjoituksissa vertaillaan erilaisten laatujen hitsattavuutta, lastuttavuutta, muovattavuutta ja esimerkiksi iskusitkeysominaisuuksia. Ominaisuuksiin perehdytään tarkemmin, kunhan eri laatuluokat on ensin käsitelty.



Lähteet:
[1] Cunat P-J., The Euro Inox Handbook of Stainless Steel. 2002, Brysseli: Euro Inox.

[2] Cunat P-J., Working with Stainless Steel. 2009, Pariisi: EDP Sciences and Euro Inox. ISBN 978-2-87997-181-0

[3] ISSF - international stainless steel forum, Stainless steel in figures 2013. Saatavissa: http://www.worldstainless.org/Files/ISSF/non-image-files/PDF/ISSF_Stainless_Steel_in_Figures_2013.pdf (Viitattu: 6.11.2013)
[4] Lukkari J., Kyröläinen A., Ruostumattomat teräkset ja niiden hitsaus. 2002, Helsinki: Metalliteollisuuden keskusliitto, MET

[5] Outokumpu Stainless Oy. Ruostumattomat teräkset. 3. painos. Tampere : Teknologiateollisuus Oy, 2004. Eripainos julkaisusta Muokatut teräkset, raaka-ainekäsikirja 2001. 951-817-839-9.

Alumiinilaatujen jaottelu

Kuten aiemmassa kirjoituksessa kävi ilmi, on alumiinilaatuja paljon erilaisia moneen eri tarkoitukseen. Laadut voidaan ryhmitellä esimerkiksi seostuksen mukaan eri luokkiin. Puhtaan alumiinin joukkoon lisätään seosaineita parantamaan lujuutta, korroosionkestävyyttä tai esimerkiksi valettavuutta. Tärkeimmät seosaineet ovat mangaani, magnesium, kupari, pii ja sinkki. Myös titaania, zirkonia ja lyijyä käytetään joskus vähäisissä määrin sekä uusimmissa, melko eksoottisissa seoksissa kobolttia, litiumia, scandiumia ja berylliumia.

Perinteisistä lisäaineista kupari parantaa lujuutta, pii alentaa sulamisaluetta ja parantaa juoksevuutta, mangaani lisää lujuutta menettämättä olennaisesti sitkeyttä, magnesium lisää lujuutta menettämättä hyvää korroosionkestävyyttä sekä sinkki antaa magnesiumin ja kuparin kanssa suuren lujuuden. Uusilla seosaineilla sekä uusissa seoksissa yritetään parantaa usein korkeiden lämpötilojen kestävyyttä sekä lisätä seosten lujuutta.

Erilaiset alumiinilaadut voidaan jakaa usealla tavalla tiettyihin luokkiin, mutta perinteisimmät ja tavallisimmat tavat ovat jaottelu lämpökäsiteltäviin ja ei-lämpökäsiteltäviin laatuihin sekä jaottelu seosaineiden mukaan. Lämpökäsittelyn perusteella puhutaan myös karkenevista ja ei-karkenevista laaduista, mutta alumiinin "karkaisun" periaate ei ole sama kuin perinteinen teräksen karkaisu. Alumiiniseosten lujittaminen lämpökäsittelyllä tapahtuu erkautuskarkaisun avulla.

Nykyinen nimikejärjestelmä

Alumiinin nimikejärjestelmä on standardisoitu nykyään yhteneväiseksi amerikkalaisen AA-järjestön (Aluminium Association) kansainvälisen nimikejärjestelmäsuosituksen kanssa. Aikaisemmin Suomessa oli käytössä yksinomaan kemialliseen koostumukseen perustuva nimikejärjestelmä, joka tosin on osittain käytössä vielä nykyäänkin. Uusi, niin sanottu numeerinen järjestelmä, löytyy standardista SFS-EN 573-1 ja kemialliseen koostumukseen perustuva järjestelmä standardista SFS-EN 573-2.

Alumiiniseosten nimike muodostuu merkinnästä EN, jota seuraa tyhjä väli. Sen jälkeen tulee kirjainyhdistelmä AW, jossa A tarkoittaa alumiinia ja W muokattua tuotetta (Wrought). Näiden jälkeen väliviiva ja neljä numeroa, joiden perusteella voi päätellä seoksen pääseosaineet. Lisäksi perään tulee tarvittaessa lisäkirjain, joka tarkoittaa kansallista poikkeamaa. Nelinumeroisen nimikkeen ensimmäinen numero kertoo pääseosaineryhmän seuraavasti:

• 1xxx - puhtaat alumiinit (vähintään 99,00 % alumiinia)
• 2xxx - pääseosaineena kupari
• 3xxx - pääseosaineena mangaani
• 4xxx - pääseosaineena pii
• 5xxx - pääseosaineena magnesium
• 6xxx - pääseosaineena magnesium ja pii
• 7xxx - pääseosaineena sinkki
• 8xxx - muut seosaineet.

9xxx -sarjaa ei käytännössä ole, tai sitä ei ole vielä otettu käyttöön. Numerosarjan toinen numero kertoo muunnoksen epäpuhtausrajoissa tai seosaineissa. Jos toinen numero on nolla, ilmaisee se seostamattoman alumiinin kohdalla ominaiset epäpuhtaudet ja seostetuissa laaduissa sen, että seos on alkuperäinen. 1xxx-sarjan kaksi viimeistä numeroa ilmaisevat alumiinipitoisuuden prosentteina (esim. EN AW-1070A tarkoittaa 99,70% alumiinia). Lopuissa ryhmissä (2xxx - 8xxx) kahdella viimeisellä numerolla ei ole erityismerkitystä; ne vain erottavat saman ryhmän eri seokset toisistaan.

Kemialliseen koostumukseen perustuvassa nimikejärjestelmässä seostamattoman alumiinin puhtausaste ilmoitetaan saman EN AW -alkumerkinnän jälkeen yksinkertaisesti painoprosentteina; esim Al 99,99 tarkoittaa 99,99 % alumiinia. Seostettujen alumiinien nimikkeissä seosaineet luetellaan alenevassa järjestyksessä EN AW-Al -merkinnän jälkeen ja kunkin seosaineen perään merkitään seosainepitoisuus prosenteissa. Esimerkiksi EN AW-AlMg0,7Si tarkoittaa seosta, jossa on alumiinin lisäksi 0,7% magnesiumia ja seosaineena myös pieni määrä piitä. Jos numero- ja kemiallinen nimike halutaan yhdistää, kuten usein tehdään, merkitään ne peräkkäin ja kemiallinen merkintä suositellaan laitettavaksi hakasulkeisiin, esim. EN AW-6063 [AlMg0,7Si].

Valuseosten nimikejärjestelmä on hyvin samankaltainen, mutta etukirjaimet ovat EN AC (C tulee sanasta cast, valaa/valu) ja numeroita on viisi. Nimikkeen neljä ensimmäistä numeroa rakentuu samalla periaatteella kuin muokattujen seosten kanssa ja viimeinen numero on hyvin usein nolla, esimerkkinä melko yleinen valuseos EN AC-AlSi9 on numerojärjestelmällä EN AC-44400.

Lisäksi nimen perässä ilmaistaan lämpökäsittelyn tyyppi tai muokkauslujittamisen aste, esimerkiksi T6 ja H14, mutta niistä lisää seuraavissa kirjoituksissa.

Jaottelu lämpökäsiteltävyyden perusteella

Aikaisemmin mainittuihin ei-lämpökäsiteltäviin seoksiin kuuluu 1xxx, 3xxx, 4xxx ja 5xxx -sarjat. Näiden seosten lujittaminen onnistuu ainoastaan kylmämuokkauksen avulla, jolla saadaan aikaan jopa kuusinkertainen lujuus pehmeäksihehkutettuun tilaan verrattuna. Yleensä muokkauslujittaminen nostaa lujuutta kuitenkin kaksin- tai kolminkertaisesti. Muokkauslujitettujen seosten kanssa täytyy kuitenkin muistaa, että murtovenymä pienenee muokkausasteen lisääntyessä. Lisäksi muokkauslujitettujen laatujen lujuus palautuu lähelle alkuperäistä, pehmeäksihehkutettua, tilaa hitsauksen aiheuttaman lämmön vaikutuksesta. Muuten nämä seokset ovat yleensä hyvin hitsattavia.

Lämpökäsiteltäviin ryhmiin kuuluu loput sarjat eli 2xxx, 6xxx, 7xxx ja 8xxx. Näiden seosten korkea lujuus saadaan aikaan oikeanlaisella lämpökäsittelyllä - erkautuskarkaisulla, joka on lämpökäsittelynä melko haastava. Erkautuskarkaisussa seokseen jää suuria jännityskeskittymiä pienten seospartikkeleiden, erkaumien, ympäristöön - tästä käsittelystä myöhemmin lisää. Lämpökäsiteltävien laatujen hitsattavuuksissa on suuria eroja; löytyy laatuja, joiden hitsaus onnistuu useilla menetelmillä, sekä laatuja, joiden hitsaus on käytännössä lähes mahdotonta. Alla on lopuksi kuva, jossa on jaoteltu yleisiä alumiinilaatuja eri luokkiin (kuva 1).

Kuva 1. Erilaisia alumiinilaatuja jaoteltu ominaisuuksien mukaan.
(Muokattu: http://www.eurokoodi9.fi/topic?6fe8f4750c0bdce335237ffb55961baa)

Lähteet:
[1] Eurokoodi9.fi. 2013. Saatavissa: www.eurokoodi9.fi (viitattu 5.9.2013). Vaatii rekisteröitymisen.
[2] Havas T., Hultin S., Hiitelä E., Matilainen J. & Parviainen M., 2010. Ohutlevytuotteiden suunnittelijan käsikirja. Helsinki. Teknologiainfo Teknova Oy.
[3] Lukkari J., Alumiinit ja niiden hitsaus. 2001, Helsinki: Metalliteollisuuden keskusliitto, MET
[4] Tampereen Teknillinen Yliopisto. 2005. Ei-rautametallit. Saatavissa: http://www.ims.tut.fi/vmv/2005/vmv_4_2_1.php (viitattu 5.9.2013).
[5] Teknologiateollisuus. 2013. Alumiinituotteet. Saatavissa: http://www.teknologiateollisuus.fi/fi/ryhmat-ja-yhdistykset/alumiinituotteet.html (viitattu 5.9.2013).